Ellin Opintiellä > Lasten kasvatus kunniallisiksi kansalaisiksi >�Puistokadun kansakoulu > Luokkakuvagalleria > Puhekieli 

LASTEN KASVATUS KUNNIALLISIKSI KANSALAISIKSI

Lapset läpivalaistiin niin lääkäreiden, psykologien kuin tiedemiestenkin toimesta. Lapset huomioitiin uudella tavalla myös tuotekehittelijöiden, teollisten valmistajien ja mainostajien piirissä.� Lastenhuoneet täyttyivät vuosisadan aikana erilaisilla kasvattavilla leluilla. Myös vanhempien suhtautuminen jälkeläisiin muuttui radikaalisti. Lapsia ei koettu enää pieninä aikuisina, joiden päämäärä oli kasvaa aikuiseksi, vaan lapsuus koettiin itsessään arvokkaaksi.

Vapautuneempi henki näkyi myös lasten kasvatuksessa. Lasten omaa tahtoa ei vieläkään suvaittu, mutta kritiikkiä ja vaihtoehtoja kovaa kuria sekä fyysisiä rankaisukeinoja kohtaan alkoi kuulua.�

Fyysisiä rankaisukeinoja käytettäessä niille piti pysty� osoittamaan perusteet. Kotiliedessä vaihtoehtona kurittamiselle neuvottiin toimimaan näin: "Jos lapsi metelöi tai muutoin vastustaa vanhempaansa, ei koskaan saa käyttää vitsaa, vastata kovaäänisesti tai myöntyä lapsen tahtoon. Lapsen kasvot pit�� pestä mahdollisimman kylmällä vedellä, pakottaa lapsi juomaan kylmää vettä ja tilanteen mukaan pyyhkiä koko hänen ruumiinsa viileällä vedellä. Missään vaiheessa ei saa sanoa sanaakaan. Lapsi tulee viilennyksen jälkeen laittaa vuoteeseen, pitää siellä noin 2 tuntia sekä tarjota hänelle maitoa heti kun hän oli kykenevä sitä juomaan ja ilmoittaa hänelle, että hän on sairas."

Kunniallinen kansalainen on terve, puhdas, raitis, luonnollinen, ahkera, ryhdikäs, luonteva, arvokas, täsmällinen ja Jumalaa pelkäävä.

Lasten kasvatus oli vanhempien ja eritoten äidin tehtävä. Lastenhoitoon kuitenkin osallistuivat perinteisesti myös palvelusväki ja vanhemmat sisarukset. Kulmakivenä oli kuuliaisuus.�

Lasten kuuliaisuus omille vanhemmille heijasteli heidän kuuliaisuuttaan varttuneessa iässä Jumalalle ja isänmaalle. Lasten oma tahto (ts. perisynti) oli nujerrettava jo nuorena tiukalla kurilla sekä tarvittaessa ruumiillisella kurittamisella ja sillä uhkailulla. Jos lapsi jo pienenä osoitti epäkunnioittavaa käytöstä omia vanhempiaan kohtaan, niin oli oletettavaa, ettei hänen sieluaan voinut enää vanhempanakaan pelastaa.

Lapset opetettiin pelkäämään Jumalaa, koska toisin kuin vanhemmat, Jumala näki kaikki pahat teot ja luki kunnottomat ajatukset. "Minkä taakseen jätti sen edestään löysi." Jumalan edessä joutui tilille kaikesta. "Vain hyville lapsille on luvattu pääsy taivaaseen".

Reiman 1928 julkaiseman kasvatusoppaan mukaan vitsa oli "rakkauden ihanin kukka" ja "rakkauden korkein huippu". Vitsaa tuli käyttää harvoin, sillä todellista, aitoa rakkauttakaan emme kykene ilmaisemaan usein. Vitsaksi kelpasi ainoastaan ohut koivuvitsa.�

Kepit, vyöt ja narut opas julisti pannaan. Piiskaus ei saanut koskaan tapahtua vihassa, vaan sen piti aina ilmaista rakkautta. Vanhempien viha ja kiukku olivat heikkouden merkkejä; mielenmaltti ja tyyneys olivat vanhempien voimaksi. "Kurita lasta aina vasemmalla kädellä ja hyväile oikealla."�

Rankaisemisen jälkeen lasten ja vanhempien tuli aina sopia; lapsen piti pyytää anteeksi ja vanhemman antaa. "Auringon ei saanut antaa laskea vihan ylle." Tämän jälkeen asiaan ei enää palattu, vaan sen saattoi unohtaa. Kaikista pahoista teoista lapsia ei tietenkään piiskattu, vaan rankaisukeino suhteutettiin teon vakavuuteen. Vanhemman tuli aina tietää, mistä lasta rankaisi. Ellei vanhempi tätä tiennyt, saattoi rangaistus nousta liian ankaraksi, jolloin vaarana oli, että "vihan voimat lapsessa kasvavat".

Puhumista pidettiin 1900-luvun alkupuolellakin hyvänä kasvatusmenetelmänä. Huutaa ei koskaan pitänyt, vaan hyvä, rauhallinen puhe oli toimivampi. Kasvattajan tuli pysyä ohjeita antaessaan tiukkana ja johdonmukaisena. Vanhempien tuli osata asettaa lapsille selkeät rajat ja säännöt sekä opettaa erottamaan oikea ja väärä jo mahdollisimman nuorena.�

Lapsen kasvattaminen kunnialliseksi kansalaiseksi oli yksi vanhempien tärkeimmistä kasvatustehtävistä. 1900-luvun alkupuolella oli lähes itsestään selvää, että vanhemmat yksin määräsivät mitä lapset tekevät ja miten. Avointa vanhempien tahdon vastustamista ilmeni harvoin. Sukupolvien välinen hierarkia oli selvä, aikuinen oli perheen pää, vanhempi ja viisaampi. "Lasten tuli näkyä, muttei kuulua."�

Lapset eivät saaneet puuttua aikuisten keskusteluihin ja heitä totutettiinkin jo pienenä istumaan pitkiä aikoja kuuliaisesti hiljaa vierailuilla ja aterioilla. Tämä oli osa lasten nöyriksi kasvattamista. Nöyräksi kasvattamiseen kuului myös se, ettei lasta saanut liikaa kehua, ettei hänestä kasva ylpeää. "Kyllä työ tekijäänsä kiittää." Kun lapset tulivat rippikouluikään vanhempien valta ja vastuu lapsen tekemisistä väheni olennaisesti.

liittyen lasten kasvatukseen periytyi Raamatusta ja perimätiedosta ja niitä käytettiin ohjenuorina kasvatuksessa.�

Muistettuja sanontoja kunnioitettiin omien vanhempien, isovanhempien ja suvun muiden jäsenten lausumina totuuksina. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.", "Pojasta polvi paranee.", "Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.", "Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.", "Ei omena kauas puusta putoa.", "Isot pojat eivät itke.", "Rehellisyys maan perii." ,"Oppia ikä kaikki.", "Ahkeruus on ilomme."," Työ tekijäänsä neuvoo.", "Tuo tullessa, vie mennessä."

�

�

Lapsi ajamassa potkukelkalla nukke kyydissä

Herrasväen piirissä ei ollut sopivaa puhutella ketään tuntematonta, vaan joku yhteinen tuttava esitteli asianomaiset keskenään.

Säätyläisnaisia kutsuttiin neideiksi ja rouviksi. Säätyläisnaiset erotti muista naisista helposti siitä, että he käyttivät hattua ja muut naiset huivia. "Tavallisia", huivipäisiä naisia nimitettiin usein sukunimestä johdetulla ska-lopulla (Leinoska, Hiltuska) tai miehen ammattinimikkeeseen liitetyllä samalla lopulla esimerkiksi pastorska. Opettajia puhuteltaessa mainittiin aina titteli opettaja se ja se tai opettajatar se ja se.

Emänniksi puhuteltiin maalaistalon emäntiä tai sellaisia "huivipäisiä" naisia, joita jostain syystä arvostettiin enemmän, eikä haluttu käyttää ska-loppuista nimitystä. Säätyläismiehiä puhuteltiin aina ammattinimikkeellä insinööri se ja se. Muun väestön keskuudessa riitti usein pelkkä sukunimi (Leinonen). "Tavallisten" ihmisten keskuudessa myös ukoteltiin ja mummoteltiin (ukko Leinonen ja mummo Leinonen).

Teitittely oli yleistä suhteellisen tuttujenkin kesken. Lapset teitittelivät vanhempiaan, setiään, enojaan ja tätejään. Vieraita aikuisia teititeltiin. Säätyläiset puhuttelivat usein myös kolmannessa persoonassa, esimerkiksi "Onko opettaja lähdössä laivalle?"

Myös kotiapulaisia puhuteltiin kolmannessa persoonassa (esimerkiksi "Maija pesee nyt ensin ne astiat"), samoin kuin lapsia ja nuoria aikuisia; esimerkiksi "Onko Elli menossa laivalle?". Toisinaan käytettiin nuoria puhuteltaessa myös passiivia, esimerkiksi "Laivalleko sitä ollaan lähdössä?".

�